Me llamo Rubia

Oho viikko taas lopuillaan, aika menee ihan selvästi vanhentuessa nopeammin. En ikinä pääse yli siitä, että luulin alakoulukäisenä kesäloman kestävän puoli vuotta. Ja pitäisi varmaan joskus taas miettiä muumijaksoa aikakäsitteenä, 20 minuuttia voisi tuntua yllättävän pitkältä kun yrittäisi muistaa Jättikurpitsa-jakson jokaisen repliikin.

Tiistaina treffasin yhtä koulukaveria vaihtoajoilta. Koulumme ESIC oli hieman porvaripainoitteinen business-koulu, eikä sieltä monenkaan hyvän tyypin numeroa puhelimeen jäänyt. Carla oli onneksi erilainen ja tutustuin häneen paremmin projektiryhmässämme. Ryhmämme koostui erittäin innokkaista opiskelijoista sekä minusta ja Carlasta. Muisteltiinkin kuinka hän laittoi tälle poloiselle Erasmukselle useampaan kertaan viestiä, että älä stressaa, kun ryhmä-Whatsappissamme keskusteltiin milloin mistäkin ryhmätyön täydelliseksi tekemisestä yömyöhään. Perinteisesti Carla halusi kehittää englantiaan, joten puhuttiin muutama tunti englanniksi ja Carlan poikaystävän liityttyä seuraan vaihdettiin espanjaan, koska hän ei ilmeisesti juurikaan englantia puhu tai edes ymmärrä. Tämä olikin erittäin hyvä kielikoulu ja toivottavasti ehditään treffailla enemmän kun Carla palaa kesälomilta Kanariansaarilta. En tiennyt että siellä käy oikeesti espanjalaisiakin! Ei tekis yhtään pahaa haistella vähän freshimpää ilmaa välillä..

Luulin että tämä yhtenä yönä joka paikkaan ilmestynyt pöly on siitepölyä, mutta kuulemma se on ilmansaasteita alas sataneena...

Torstaina juhlittiin työpäivän aikana päätteeksi työkaverin läksijäisiä skumpalla ja leivoksilla. Lähtijän lisäksi meitä oli yksi työntekijä ja minä, joka olen ollut toimistolla muutaman viikon, joten aika pienen piirin juhlat ja hassua jäädä nyt kahdestaan ensi viikoksi. Elokuussa kuitenkin porukkaa tulee jo hieman lomilta takaisin ja töissäkin varmaan taas vähän vilkastuu. Nyt lähinnä selaan kaikki Suomen ja Espanjan uutissivustot ja päivitän espanjan sanasto -exceliäni.

Tänään kävellessäni suojatien yli toisella puolella seisoi mamma kävelykepin kanssa ja viittoi jotain. Kun pääsin lähemmäs, hän pyysi minua saattamaan itsensä tien yli. Hän otti minua tiukasti käsikynkästä ja odoteltiin siinä, että valo vaihtuu takaisin vihreäksi ja rupateltiin mukavia Suomesta ja hänen kodistaan. Puolet minun kokoiseni nainen oli niin hellyyttävä, että olisin halunnut saattaa hänet kotiin asti, mutta hän vakuutti että kadun toisella puolella varjoon päästyämme hän jatkaa matkantekoaan yksin. Sydän meinasi mennä nurin kun toivottelin vielä hyvää päivänjatkoa ja hän sanoi, ettei hänen päivänsä koskaan kovin erityisiä ole. Mitä siihen sitten sanot. Pitää kerrata teitittely-fraasit, sillä täällä kunnioitetaan vanhuksia suuresti ja oma espanjan kieleni saattaa kuulostaa hieman liian suoralta välillä, varsinkin kun suomen kielessä tällainen kohteliaisuus on erittäin minimissä.

Tällainen samalla pallolla asuvien ihmisten kunnioitus ja välittäminen pitäisi olla nosteessa nyt, kun uutisista saa lukea joka kerta kamalampia otsikoita. Suomesta saamieni henkilökohtaistenkin uutisten jälkeen tässä parin päivän aikana on pyörinyt ajatuksissa, että mitä mä täällä oikeen teen. Joka päivä saa lukea niin hirveitä tapahtumia, että koskaan ei oikeasti tiedä milloin on viimeinen päivä tällä planeetalla, vaikka karulta se kuulostaa. Yksi päivä töistä kävellessäni eräs mies seisoskeli mahtavassa porttikongissa ja maassa oli lasten reppu. Juuri ohi kävellessäni mies kääntyi ja lähti juoksemaan sisälle, lasten reppu jääden maahan. Kaksi askelta otettuani päähäni tuli ajatus, että onko tuo nyt sellainen pommi, eikä se ajatus poistunut ennen kuin pääsin ensimmäisen kulman taa. Yritin järkeillä, että tämä on Madridin hienostoaluetta ja miehellä oli siistit ja kalliit vaatteet. Mutta kun ei täällä enää voi päätellä maalaisjärjellä varmaksi.

Läheiset on Suomessa ja tärkeämpiä kuin mikään muu tässä elämässä. Olen yrittänyt haastatella työkavereitani motiveistaan asua pois Suomesta monta vuotta. Suurimpana syynä tietysti oma ydinperhe täällä ja omat kiinnostukset. Kuulostaa hieman itsekkäältä, mutta kai ihmisten jossain asioissa tulee olla itsekkäitä, toisilla se ilmenee fyysisenä etäisyytenä ja toisilla ehkä henkisenä etäisyytenä. Joka tapauksessa nykymaailmassa on yksinkertaisesti äärettömän helppo asua hieman kauempanakin. On Skypeä, Whatsapp-nettichattia ja -puheluita. Koko ajan saa livenä tietoa mitä toinen tekee ja ajattelee. Silti olisi kiva päästä paikan päälle kun haluaa. Onneksi kotijoukot tietää kuinka tärkeitä ne on, tai jos ei tiedä niin olette äärettömän rakkaita kaikki <3 Pelollehan ei saa antaa valtaa eikä pommisuojaan voi muuttaa loppuelämäksi. Siksi ehkä pitää olla sen verran itsekäs, että elää juuri sellaista elämää kuin haluaa sen aikaa kun sitä saa elää.

Hieman vaan vettä, ilmaa ja maata välissä

Vähän kevyempiin aiheisiin. Jos olisin ensimmäistä kertaa Espanjassa, luulisin varmaan että "rubia" on joku moikkaus. Voisin alkaa pitää kirjaa montako kertaa päivässä tämän blondia tarkoittavan sanan saa kuulla. Ja en ole enää läheskään noin blondi kuin yllä olevassa kuvassa, vaan oma maantien harmaus on vallannut pään jo melkein hartioille asti. Kaupassa kun myyjä meinasi tulla kärryillä päin ja pahoiteltiin siinä toisiamme sieltä tuli tietysti "guapa rubia". Onko Suomessa kaupan myyjän laillista kutsua asiakkaitaan rumiksi bruneteiksi? Mielestäni nättiä blondia ei ole myöskään kiva kuulla ihan jokaiselta tuntemattomalta varsinkaan töissä olevalta ihmiseltä. No puolustettakoon, että tämä oli lähikauppani joten ehkä myyjä tunnisti minut ja oli tuttavallinen. Tänään kadulla vastaan tullut perhe puhui keskenään, että hei kysytään tietä tolta blondilta. Ja voi että kuinka paljon rubiaa saa ihan muuten vaan kadulla kuulla perästään. Ja ihan totta, kukaan ei Suomessa hyväksyisi mua enää edes vaaleahkoiden klaaniin. Kai mulla on oikeus valittaa tällaisesta rotusyrjinnästä?

Hasta luego ja adioos,

Rubistiina