Un choque cultural

Sain luokkakaverilta jonkun taudin, kun yhden päivän istuin hänen takanaan. Arvasin heti, että mun kroppa kyllä imasee sen pöpön mitä se siinä yskiskeli. No nyt ollaan sitten kämppiksen kanssa sairasteltu täällä, kun hänellä on yhtä olematon vastustuskyky ja sai jo syksyllä kaikki mun taudit. Kaksi muuta kämppistä on käymässä kotonaan, yksi italialainen täällä siis meidän kanssa vielä väittää olevansa terve. Hengailtiin eilen peittojen kanssa meidän olohuoneessa, ja italialainen teki mulle pastaa. En vielä tajuakaan kuinka paljon tätä kommuunielämää tulee ikävä. Eilen tuli mieleen muitakin syvällisempiä ajatuksia, en tiedä onko se kuumeen pehmittämä pää vai mitä. Joka tapauksessa tästä tulee tällanen itsensä analysointi -kirjotus. Kera mieltäni riemastuttavien kuvien syksyltä, toivottavasti kukaan ei pahastu!

Aloin pohtimaan, että kotiinlähtöön on suunnilleen kaksi ja puoli kuukautta, tarkkoja päiviä en edes halua laskea. Siis 10 viikkoa ja mulla pitäis olla kaikki kamata laukussa, kämppikset ja kämppä hyvästelty, viimiset kaupunkireissut tehty ja vaihtariporukka lähtemässä omille teilleen. Vatsaan sattuu!

Näitä ajatuksia alkoi tulla kun muistin, että ennen joulua odotin jo pari viikkoa, että pääsen jouluksi Suomeen. Suomessa tapahtui pienimuotoinen stessiromahdus, etten halua lähteä takaisin. Tässä kohtaa taisi olla nimenomaa se kulttuurishokin toinen eli kriisivaihe (Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita) yhdistettynä koulustressiin ja jonkin sortin syysmasennukseen. Silloin kirjoitin, että miten joku voi sanoa vaihtovuotta elämänsä parhaaksi ajaksi. Anteeksi mitähän helvettiä mahdoin ajatella, kun tuon lauseen kirjoitin?? Onhan tämä nyt ylivoimaisesti paras noin 270:n päivän putki mun elämässä. Vaikka varsinainen tajunnanräjähdys tapahtuu varmaan vasta Suomessa kesän päätyttyä ja marraskuun saapuessa, jotain mietteitä mikä noin klisesesti olisi voinut muuttua.

Kyllä se espanjan lungi asenne on munkin luihin syöpynyt. Mitä sitten jos ei löydä kesätöitä? Eihän tässä vuoteen muutenkaan ole rahaa tienattu ja osa-aikainen duuni kuitenkin odottaa Suomessa. Mitä sitten jos joku parkkeeraa auton keskelle katua? Hän tiedostaa varmasti mihin parkkeerasi ja tulee pian siirtämään autonsa. Mitä sitten jos ketään ei tiedä mitä tapahtuu ja kuka siitä päättää? Ei ketään tietääkseni epätietoisuuteen ole koskaan kuollut, varsinkaan jos asiaan ei voi itse vaikuttaa.

Toinen asia, missä luulen "kehittyneeni" on erilaisuuden hyväksyminen. Koin olleeni melko solidaarinen ihminen jo tänne lähtiessäni, ja varoin luokittelemasta ihmisiä ennakko-olettamusten perusteella. Tämä piirre on kuitenkin saanut uuden ulottuvuuden. Ihmisillä on erilaisia tapoja, joista suurin osa on opittuja. Kaikki ei ehkä sovi omaan elämänkatsomukseen, mutta heidän ne sopivat. Kaikki kerjäläiset eivät ole pahimpia vihollisiasi, kyllä sulle riittää se puolikaskin leipä ja voit antaa loput maassa istuvalle papalle, kuten suurin osa espanjalaisista tekee. Mitä väliä sillä on miltä joku täysin tuntematon näyttää metrossa? Kunhan se ei tartuta tauteja hengittäessään, ei kellään luulisi olevan hätään. Samaan lauseeseen voisin kuitenkin ihmetellä suomalaisten tapaa pukeutua Puuman huppariin televisiossa. Aito merkkihuppari maksaa enemmän kuin Zaran kauluspaita!

Vieraan kielen oppiminen vaatii järjetöntä luonteen lujuutta. Mitä multa ei löydy. Mahdottoman suuri käsi kaikille suomen kielen vieraana kielenä oppineille, etenkin tolle yhdelle siskon avokille, joka taisi oppia sen päivässä (kiitos armeijakurin kotona..?). Vaikka mulla oli pitkä, joskin takkuinen pohja espanjan kielen opiskeluja, ei mulla riitä hermoja tavata päivän tapahtumia kämppikselle neljänneksi vahvimmalla kielelläni. Ajattelin, että kyllä se kielitaito sieltä tipahtaa kun elää tässä maassa. Juu ei, varsinkaan jos ei asialle itse tee mitään. Englanti on ehkä parantunut, siitä olen ihan iloinen. Espanjaakin ymmärrän ja kirjoistakin saa selvää, mutta kunnollisen keskustelun aikaansaaminen on vaan niin perkeleen tuskallista!

Nyt ollaan siis taas positiivisissa ajatuksissa täällä. Voisinkin analysoida olevani sopeutumisvaiheessa tämän uuden kulttuurin kanssa. En todellakaan odota sitä paluushokkia, joka ilmeisesti on vielä pahempi kuin uuteen kultuuriin tullessa. Skypettelin eilen vanhan kämppikseni kanssa, joka valitti kuinka hän ikävöi Erasmus-aikaa, vaikka on saanut viimeiset tentit tehtyä ja aloittaa täydellisessä harjoittelupaikassa ensi viikolla. Hän myös sanoi kuinka vähän kadulla ja baareissa tuntuu olevan ihmisiä. Hän asuu kuitenkin Italiassa, mites siellä Turussa sitten..

Vamos a ver
Annastiina