Los españoles

Espanjahan on järjettömän byrokratian ja paperitaistelun maa. Kelan jonot Suomessa eivät ole mitään siihen verrattuna, miten kauan ihmiset täällä jonottavat ja lopulta odottavat tiskillä kun tuhottoman hidas palveluhaluton henkilö hoitaa asiaa. Plus Suomessa lähes kaiken pystyy hoitamaan netissä tai puhelinsoitolla. Kaikki kämppikseni täällä maksavat edelleen vuokransa käteisellä. 

Olen jo ehtinyt tottua tähän asioiden hoitamisen vaikeuteen ja informaatiokatkoksiin, ja uskoin tietäväni jo edes kouluasioiden suhteen, miten homma toimii. Ongelmana on nyt pari viikkoa ollut vaihtareiden koepäivät. Meille luvattiin heti alussa, että haluaville järjestetään kokeet ennen joulua, normaalisti toinen tenttiviikko olisi vasta tammikuussa. Eihän asia näin helposti tietenkään mennyt, vaan koepäivät ilmoitti joku ylempi taho, kenelle tätä "sopimusta" (yleistä käytäntöä) ei kukaan ollut kertonut tai he eivät halunneet sitä huomioida. Koulun kansainvälisestä toimistosta tuli jokaiselle vaihtarille sähköposti, että tässä ovat koepäivät ja niiden vaihtamiseen tarvitaan virallista sertifikaatiota, leimaa, allekirjoitusta, todistajanlausuntoa..

Olin mennyt varaaman lennon Suomeen perjantaiaamulle, koska meillä ei ole koulua perjantaisin. Kuitenkin yksi koe oli merkattu tälle perjantaille klo 19.30. Kysyin asiasta opettajalta, joka on onneksi rennoin opettajamme. Hän nosti kädet ilmaan, ei hänellä ole valtuuksia päättää omaa koepäiväänsä, ja ohjasi minut yhdelle laitoksen sihteereistä. Mies ei puhu englantia, eikä suostu puhumaan espanjaa niin, että ymmärtäisin missä lause vaihtuu. Lähetän sähköpostia kv-toimistoon, jossa ei ikinä ole ketään fyysisesti paikalla. He pyytävät ystävällisesti sopimaan opettajan kanssa koepäivän ja ilmoittamaan sen sitten kv-toimistoon.

Seuraavalla tunnilla osaan jo valmistautua henkisesti taisteluun. Opettajamme Adhd, iso mies pojan mielikuvituksella, poukkoilee juttelemassa jokaiselle vastaantulijalle käytävällä matkalla luokkaamme, jonka ovella olen häntä vastassa. Sanon, että minulla on kysymys kokeesta. "Minulla on sinulle vastaus", hän vastaa. Selvä, asiasta tulee hankala, sillä vastapuoli luulee myös olevansa oikeassa. Ahdh nauraa, että tuli juuri kv-toimistosta ja kertoo uudestaan, kuinka minun pitää mennä juttelemaan Javierille (englantia puhumaton nopeasanainen sihteeri). Kerron saamastani sähköpostista ja pian juoksen Ahdh:n perässä kv-toimistoon. Kv-henkilö Antonio, joka on merkattu kaikkiin lomakkeisiin, mutta ei ikinä ole itse hoitamassa asioita tai vastaamassa sähköposteihin, istuu silmät selällään toimiston suojasermin takana.

Alan selittää asiaa, Adhd puhuu päälle, Antonio puree kynsiään. Antonio kertoo minulle saman kuin sähköpostissa, ja luon Adhd:een merkitseviä katseita, mutta hän alkaa puhua Javierista. Kysyn Antoniolta pitääkö minun puhua Javierille. "Sí sí." Alan kaivaa puhelimesta Antonion sihteerin (koulun oppilas) lähettämää mailia. "Niin tai toinen vaihtoehto on vain sopia opettajan kanssa päivämäärä." Adhd ei ymmärrä, että puhutaan hänestä. Kysyn sopiiko hänelle maanantai. Alkaa huuto, että kokeita järjestetään vain koeviikolla. Kuuntelen hetken, ja kerron tarkoittavani koeviikon ensimmäistä maanantaita. Hiljaisuus. "Ei tämä asia minulle kuulu, siellä on joku muu kuitenkin valvomassa", kertoo Adhd ja lähtee painelemaan ovea kohti. Hetki keskustellaan vielä, kenen pitää nyt puhua ja kenelle. Lopputuloksena olisin saanut päättää itselleni sopivan koeajan, ja laittaa sen sähköpostilla Antonion sihteerille. Marssin ulos, Antonio huutaa perään: "Lähetähän se sähköposti nyt pian kun tässä asiassa ollaan jo aika myöhässä!!" Lähetän yksivirkkeisen mailin puhelimella kävellessäni luokkaan, jossa Adhd pauhaa olevansa myöhässä, koska oli ongelmia erään oppilaan kanssa.

Pinna täällä kasvaa jos ei muuta. Sisäinen oikeuksien puolustajani, jonka äitinikin huomasi vasta muutama vuosi sitten, on myös päässyt valloilleen. Tämän tarinan opetus oli, ettei tässä touhussa ole välillä mitään järkeä. Lisäksi näissä tilanteissa kukaan ei edes yritä edesauttaa asian ratkaisemista. Saman temperamentin huomaa ryhmätöissä, päätöksenteko kestää huomattavasti kauemmin, kun kumpikaan osapuoli ei kuuntele toista eikä myönnytyksiä tehdä millin vertaa.

Toisaalta nämä ihmiset ovat todella sympaattisia. Adhd:kin on ainoa opettaja joka kysyy, onko kaikki hyvin uudessa maassa ja pysähtyy käytävällä taputtamaan selkää. Viime tunnilla eräs tyttö pyysi purkkaa, ja annoin hänelle Jenkki sweetmint pussini (parasta purkkaa ikinä!). Seuraavalla tunnilla hän kysyi, voisinko tuoda tätä ihmeellistä purkkaa Suomesta, hän maksaa kyllä. Toin hänelle seuraavalla tunnilla uuden pussin, joita olin saanut läksijäislahjaksi muutaman, hehe. Hän alkoi kaivaa lompakkoaan, ja kerroin sen olevan lahja Suomen vientitaloudelta. Hän nousi halaamaan minua, ja alkoi selittää muillekin, kuinka ihmeellistä tämä purkka on. Eli nyt pikapostilla äiti lisää tätä purkkaa ja Jenkki maailmalle!

Vaikka aina keskustelu ei mene suomalaisen rationaalisen kaavan mukaan, täällä sentään keskustellaan! Pubeissa joku tulee aina kysymään, mistä olen kotoisin ja ovat ihmeissään suomalaisuudesta. Jonottaessa joku aloittaa aina keskustelun, eikä se lopu siihen toteamukseen, että onpa pitkä jono. Nämä tosin viettävät varmaan puolet elämästään jonossa, joten siinä on hyvää aikaa luoda ystävyyssuhteita. Kämppikseni on selittänyt kaveristaan, joka oli Lappeenrannassa vaihdossa ja haluaisi nähdä minut. Viime perjantaina olimme kävelemässä suomalaisten vaihtareitten kanssa kadulla, kun ryhmä vastaantulevia poikia alkaa huutaa Morjenstaa. He olivat olleet vaihdossa Suomessa muutama vuosi sitten, ja viettivät viikonloppua vanhalla Erasmus-porukalla. Kotona kerroin tästä kämppikselleni, ja muutaman viestin jälkeen selvisi, että hänen kaverinsa oli ollut juuri siinä porukassa.

The Joulukuusi

Kuvituksena Madridin mielestäni hyvin rumat jouluvalot. Mutta kuulemma tällaiset kirjavat jouluvalot ovat muissakin Etelä-Euroopan maissa hyvin tavallisia, Suomessa kun keskustelua herättää jo naapurin punaiset parvekevalot. Kotimaarakkaus on kyllä herännyt mussakin, varsinkin nyt joulua odotellessa. Eikä äiti yhtään helpottanut tätä tuskaisaa odottelua lähettämällä supisuomalisen paketin postissa, eikä sisko lähettämällä kuvia ainoasta oikeasta Joulukuusesta. 19.12. tule pian! Mieluiten lumen kanssa.

Puuroa ja suklaata,
Annastiina